”Leningradia kohti hyökkäävä saksalainen armeijaryhmä saavutti Viron itärajalla sijaitsevan Narvan kaupungin heinäkuun 19. päivänä ja eristi siten Virossa puolustautuvat venäläiset joukot Leningradista. Vain hajanaisia osia pääsi vesitse pois saartorenkaasta. Ilmajärven seudulla käydyssä suuressa tuhoamistaistelussa saksalaiset löivät kolmen venäläisen armeijan joukot. Tuhon välttäneistä vetäytyi osa kaakkoon Moskovan suuntaan ja osa koilliseen, Leningradin alueelle. Syyskuun 8. päivänä - siis melkeinpä täsmälleen silloin kun suomalaiset pysäyttivät oman etenemisensä -saksalaisten ensimmäinen hyökkäyskiila saavutti Laatokan lounaiskolkan ja katkaisi Leningradin maayhteydet muuhun Venäjään. Sen jälkeen saksalaiset ryhtyivät laajentamaan menestystään Leningradin suuntaan ja yrittämään läpimurtoa kaupungin itäpuolitse saadakseen yhteyden suomalaisiin. Tulokset rajoittuivat paikallisiin menestyksiin. Saksalaiset joukot olivat väsyneitä pitkästä etenemisestään, taisteluvahvuudet olivat suuresti supistuneet, huoltokin oli hankalaa eikä linnoitustykistöä ollut paikalla murtamassa venäläisten asemia. Joka tapauksessa saksalaiset kuitenkin painostivat venäläisiä syys- ja lokakuun ajan, kunnes ensin lieju ja sitten pakkanen tekivät lopun heidän yrityksistään. Leningradin puolustajien oli ponnistettava kaikki voimansa säilyttääkseen asemat kaupungin edustalla.
Tätä taustaa vasten on tarkasteltava, mitä sotilaallisia mahdollisuuksia suomalaisilla oli jatkaa hyökkäystään. --
Suomalaisilla oli omasta takaa niin runsaasti käytettävissä kenttätykistöä, kevyttä ja raskasta, että se hyvin olisi riittänyt aikaansaamaan suppealla alueella ensimmäisen suuruusluokan tulenkeskityksen. Samoin heillä oli vapaasti käytettävissään täysin riittävä määrä jalkaväkeä syöttämään hyökkäystä eteenpäin. Pelkästään Kannaksen rintaman takana oli vapaana nelisen divisioonaa. Etulinjan divisioonien kaistoja olisi vaaratta voinut levittää siten, että vielä olisi ollut saatavissa kaksi divisioonaa lisää. Mikäli vahvennuksia vielä olisi tarvittu, olisi niitä saatu Laatokan Karjalasta, jos päähuomio olisi kiinnitetty Leningradin suuntaan eikä ajateltu hyökkäyksen jatkamista Laatokan itäpuolitse tai Petroskoin suuntaan ennen kuin Kannaksen operaatio oli päättynyt. Käytännöllisesti katsoen koko keski- ja ylijohdon tykistö olisi voitu irrottaa murtamaan Leningradin pohjoisrintamaa.
Hyökkäys olisi voitu keskittää ahtaalle alueelle. Lyhin tie Rajajoelta Leningradiin olisi ehkä tullut hyvinkin vaikeaksi, sillä se oli tiettävästi vahvimmin linnoitettu ja miehitetty. Mutta hyökkäystä ei olisikaan pitänyt sijoittaa sinne, vaan ehkä Lempaalanjärven kummallekin puolelle. Sisäänmurto olisi myös voitu suorittaa niin kapealla alueella, että korkeimman luokan tulentiheys oli taattu, ja hyökkäystä olisi voitu viedä eteenpäin kapeana kiilana, koska etäisyys Nevan niskan saksalaisiin joukkoihin oli lyhyt.
Hyökkäys olisi alusta alkaen voitu saattaa sopusointuun saksalaisten toiminnan kanssa. Ensimmäinen operatiivinen päämäärä oli tällöin ollut Leningradin eristäminen Laatokasta, toinen saartorenkaan supistaminen.
Voitaneen pitää sangen varmana, että sisäänmurto olisi onnistunut, kun vastassa olivat Karjalan kannaksen taisteluissa sekaisin menneet ja raskaita tappioita kärsineet venäläiset joukot. Silloin kun hyökkäys keskeytyi, oli etulinjassa suomalaisten tiellä harva, suin päin miehitetty ja vaillinaisesti johdettu puolustajien tukikohtien ketju. Edellä esitetty tarkastelu osoittanee, että hyökkäystä olisi myös voitu kehittää. Venäläiset joukot joutuivat äärimmäisen kovalle koetukselle jo taistellessaan väsyneitä ja huonosti huollettuja saksalaisia joukkoja vastaan, joten ne tuskin olisivat kestäneet sitä lisäpainetta, minkä Suomen armeijan päävoimien hyökkäys ahtaalla alueella olisi tuottanut. Vaikeampaa sensijaan on arvioida kuinka paljon aikaa sellainen kaksoishyökkäys etelästä ja pohjoisesta olisi vienyt. Vähintään siihen ehkä olisi mennyt pari viikkoa. Siinä ajassa olisi saartorengasta luultavasti voitu kiristää niin, että saksalaisten pohjoisryhmän päävoimat olisi voitu irrottaa uusiin tehtäviin.
Jos tämä harkintaan ja laskemiseen perustuva näkemys on osapuilleen oikea, niin voidaan sanoa, että Suomen hallitus ja ylipäällikkö tekivät venäläisille korvaamattoman sotilaallisen palveluksen keskeyttäessään hyökkäyksensä poliittisista syistä. Saksalaisten pohjoisen armeijaryhmän vapautuminen uusiin tehtäviin syyskuun kuluessa ja sen huollon siirtyminen kulkemaan vesitse Leningradin kautta olisi kokonaan mullistanut yleisen sotilaallisen tilanteen. Jälkeenpäin on mahdoton sanoa, mihin se olisi johtanut, mutta joka tapauksessa olisi Moskovan edustalla näyttänyt kokonaan toisenlaiselta, jos pohjoinen armeijaryhmä olisi painostanut luoteesta muiden lisäksi.”